Hei ja tervetuloa lukemaan uutta tarinaani! (: Tämä on siis prologi, jossa esittelen vähän mistä tämä tarina lähtee käyntiin. Kuvia onkin tässä vain kuusi, mutta ensi osaan tulee sitten kuvia 40-50 välillä. Ja huomioksi vielä, tässä osassa on minäkertoja, mutta seuraavissa osissa on hänkertoja, paitsi jos te haluatte seuraaviinkin osiin minäkertojan, laittakaa vain kommenttia. (; Mutta nyt siihen itse osaan!  

_____________________________________

Hei, olen Eley Cole ja kerron tarinani nyt tällä kertaa. Olin onnellinen elämääni. Olin onnellinen lähes koko ajan ja hymyilin. Harvoin olin surullinen ja vihainen, mutta kun olin, olin tosiaankin pahalla tuulella! Välillä tietysti elämäni oli vaikeaa, kuin vaikka silloin, kun paras ystäväni kuoli, mutta toivuin siitäkin aika äkkiä. Sekään ei muuttanut onnellisuuttani, vaikka isäni ja äitini erosivat. Itseasissa vanhempieni eroaminen oli hyvä asia. Rahastakaan ei ollut ollenkaan pulaa sillä äitini oli kuuluisa aivokirurgi ja meillä oli rahaa mässäiltävänä. Asuimme kahdestaan suuressa kaksikerroksisessa kartanossa, mutta sitten viime vuonna, kun äitini ja isäni erosta oli kulunut neljä vuotta, kattomme alle tuli uusi henkilö, äitini uusi miesystävä. He olivat silloin kihloissa ja suunnittelivat jo häitä. Tietysti olin silloinkin onnellinen sillä tämä äidin kihlattu oli vallan mukava ja hän auttoi monissa asioissa. Hän auttoi minuakin lukion pitkässä matematiikassa, sillä olin siinä huono. Ihmettelinkin lukiossa miksi ihmeessä olin jatkanut yläasteella aloittamani pitkän matikan. Olin myös monessa muussakin aineessa huono lukiossa, maalaaminen taisi olla vain ainut asia minkä osasin kunnolla. Mutta ilman isäpuoltani, en olisi menestynyt lukiossa edes tyydyttävästi. Ja kyllä äitini ja hänen kihlattunsa menivätkin lopulta naimisiin vuoden jahkailun ja suunnittelun jälkeen. Häät pidettiin viime vuonna kotona ja väkeä oli hurja määrä. Oli ihana keli, linnut lauloivat, aurinko paistoi ihanasti ja sen tunsi iholla lämpönä. Ilma oli pilvetön ja vaikka oli hellettä, ilma oli raikas. Se oli niin ihana päivä kaikin puolin ja sain olla morsiusneito ja päälleni puettiin melkein kokonaan musta mekko ja hiukseni laitettiin samalla tavalla, kuin äidillänikin. Ja kaiken lisäksi äiti hehkui koko häiden ajan onnellisuutta, joka sai minut entistäkin onnellisemmaksi. Ajattelin silloin, että minun elämästäni tulee ehkä kaikista täydellisin! Ehkä olinkin liian ylimielinen. Ja sitä paitsi, jokaisen elämään tulee aina ongelmia, joillekkin pahempia, joillekkin vähemmän pahempia, joillekkin enemmän, joillekkin vähemmän. Mutta sellaista se elämä vain on, eikä sille voi mitään.

 

Minun elämäni muuttui kuitenkin täysin peloksi ja ankeudeksi viime viikon tapahtuman jälkeen. Olin siis silloin syömässä keittiössämme isäpuoleni kanssa illallista, kun äitini oli vielä töissä. Söimme molemmat rauhassa ruokaamme ja juttelimme lukiostani ja siitä mihin seuraavaksi pyrkisin, mutta yhtäkkiä isäpuoleni sanoi, että hänellä olisi tärkeää asiaa minulle, joka pitäisi sanoa kasvotusten. Olin ensin, että näinkin sen voi sanoa kasvotusten pöydässä istuen, mutta isäpuoleni painotti, että oli noustava seisoalleen ja kasvokkain sen sanomaan, niin tärkeä asia oli. Nousin sitten kummastellen pöydästä ja menin isäpuoleni luo, joka oli vienyt tyhjän maitopurkin tiskipöydälle. Ja sitten se tapahtui. Isäpuoleni kääntyi minua vasten, mutta käänsikin minut keittiötasojen luo ja alkoi lähennellä, vihjailla ja laskea hamettani alas. Kiljaisin kovaa ja isäpuoleni astuikin muutaman askeleen taaemmas ja aloin jo paeta, mutta hän ottikin minua takaapäin kiinni ja piti minua kovassa otteessa ja alkoi liikuttaa kättäni ensin hiuksissani ja sitten alkoi laskea kättänsä alas minun kehoani pitkin, samalla suudellen minua. Olin kauhusta jäykkänä enkä pystynyt mitään tekemään. Kaikki tuntui niin vieraalta, oudolta ja kamalalta. Eihän minulle edes koskaan ole ollut poikaystävääkään. Minua pelotti kauheasti mitä tapahtuisi, tiesin silti että selviäisin hengissä, mutta miten kauheat traumat minulle kuitenkin jäisi? Mutta yhtäkkiä minulle vapautui reitti pakoon, kun isäpuoleni oli laskeutunut jalkojani hivelemään. Potkaisin häntä päähän ja juoksin karkuun kaverilleni. Ja lupasin itselleni, että en enään muistaisi koskaan tätä ja enkä varsinkaan jäisi enään isäpuoleni kanssa kahdestaan samaan huoneeseen tai edes taloon. Ja samalla mietin, että kertoisinko tästä kenellekkään, sain kuitenkin vastauksen kysymykseen, kun isäpuoleni näytti nyrkkiä perääni. En siis kertoisi kenellekkään.

Mutta eilen en enään kestänyt tuskaa, joka oli vaikuttanut minun elämääni suuresti. Olin alkanut pelätä pientäkin asiaa, nähnyt joka yö painajaista, olin tullut vainoharhaiseksi ja alkanut epäillä asioita. Minun oli pakko saada suuri taakka harteiltani pois! Päätinkin kertoa asiasta äidilleni sillä olimme aina ollet läheisiä ja kertoneet kaikki asiat toisillemme. Mutta vain silloin, kun isäpuoleni ei ollut kotona. Ja eilen tuli sellainen päivä, kun isäpuoleni oli koko illan työharjoittelussa ja äitini oli kotona, koska hän oli viimeisillään raskaana ja äitiyslomalla. Äitini oli juuri laittamassa astianpesukonetta päälle, kun nousin ruokapöydästä ja kävelin hermostuneena äitini luo ja koputin hänen selkäänsä.

"Niin kulta?" äitini kysyi lempällä äidillisellä äänellänsä ja katsoi minua suoraan silmiin hymyillen ystävälliseti.

"Tuota...minulla olisi...tärkeää asiaa...ja ja...se liittyy...i-isäpuoleeni", Eley melkein itki kertoessaan asian.

"Hei, ihan rauhas", äiti rohkaisi,"niin mitä isäpuolestasi?"

"Hän...hän...lähenteli minua ja meinasi raiskata minut viime viikolla", Eley sanoi ja rupesi itkemään. Hän kuitenkin kokosi itsensä nopeasti.

"Mitä?! Eley, etkö tajua, että tälläisillä asioilla ei leikitä. Ja valehtelu on sitä paitsi rumaa. Etkö ole jo sitä tajunnut??" äiti alkoi raivota.

"Mutta äiti, minä en valehtele..." Eley sanoi ja alkoi itkeä oikein kunnolla.

"Minä luotin sinuun, että pysyisit mukavana tyttönä, joka ei valehtele ja kerro mitään noin perättömiä juttuja, mutta minä petyin sinuun! Tehän sitä paitsi olette tulleet hyvin juttuun, miksi hänestä valehtelet tuohon sävyyn?" äiti oli entistä vihaisempi.

"Mutta se on totta..." Eley sanoi ja lähti juoksien omaan huoneeseensa.

"Sinä jäät sitten kotiarestiin viikoksi tai jopa kahdeksi!" äiti huusi perään.

Sen kun näkis...totesin.

 

Kun olin nousut ylös portaita huoneeseeni, katsoin ulos. Ulkona oli pimeää, mutta se ei haitannut minua. Näin naapuritalot, kaupat, jotka olivat tässä lähellä, kadun, joka toi minulle aina suuri muistoja, kun katsoin sitä. Joskus pienenä olin leikkinyt siinä parhaan ystäväni kanssa, kun yhtäkkiä mutkan takaa tuli auto sataa ajaen ja emme ehtineet yatäväni kanssa alta, tai minä ehdin, mutta ystäväni ei ehtinyt vaan auto ajoi hänen päältänsä ja hän meni pariksi päiväksi sairalaan, teholle, mutta kuoli pian. Ennen vihasin tätä tietä, mutta nyt jään sitä kaipaamaan, sillä tämä katu piti ystäväni muiston lähellä, mutta nyt kun joudun antamaan tällä kadulle ja tälle talolle ja kaikille hyvästit joudun antamaan ystävällenikin hyvästit. En haluaisi  tehdä niin, mutta näin se elämä menee ja minun on pakko totella. Vielä viimeinen vilkaus tähän ihanaan, pieneen kylään, jonka minä pian joudun jättämään. Otin käsilaukkuni ja laitoin sinne kaikki tärkeimmät tavarani. Tarkistin vielä toiseen kertaan ja jouduin vielä käydä ikkunalla uudestaan vuodattamassa pari kyyneltä. Yhtäkkiä hätkähdin todellisuuteen. Mihin oikein menisin? Minulla ei edes ole paljon rahaa! Ajattelin kuitenkin, että kun alan laskeutua portaita alas mieleeni juolahtaisi jokin idea.

Laskeuduin portaat alat kyynelten valuessa poskella. Miten ihmeessä yhtäkkiä kaikki ilo ja onni muuttuivatkin suruksi ja peloksi? Tämä ei edes ole totta! Mutta ajatukseen siitä, että myrskyn jälkeen aina paistaa aina aurinko, minun oli lohduttauduttava. Mutta miten kauan kestää ennenkuin näen aurinkoa? Yhtäkkiä muistin, että en tiennyt alkuunkaan minne olisin menossa ja olin jo portaiden alapäässä. Pysähdyin ja katsoin ikkunasta ulos. Ulkona oli entistä pimeämpää samoin mieleni oli pimeä. Kävelin varovasti olohuoneeseen ja katselin ympärille näkyisikö äitiäni missään, mutta häntä ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä päässäni välähti! Nyt tiedän minne menen! Juoksin puhelimen luo. Soitin pari puhelua, toisessa puhelussa soitin taksille ja toisessa yliopistolle, jos saisin vähän stipendejä. Ja kyllä sellainen tuhannen simeleonin stipedin sain. Minne siis olen menossa?

Lähdin siis yliopistolle, ja tiedän! Olin huono lukiossa, mutta jos kerran elämänikin muuttui täysin niin uskon, että myös kuolumenestykseni voi muuttua täysin! Ja sitä paitsi yliopistosta löytyi juuri minulle oikea pääaine eli taide. Tästä alkaa uusi elämäni ja sen takia minun on myös muutettava omaa ulkonäköäni. Ja se oli helppoa sillä olin kaivannut muutosta jo pitkän ajan. Ja tässä kuvassa näettekin pienen osan pienestä talosta, johon kuuluu tämän peilin ja naulakon lisäksi puhelin. Tästä alkaa uusi elämäni ja tästä alkaa tarinani!

____________________

Tälläinen tää sit oli. (: Lopussa mulla alko vähän kadota ideat kirjoittamiseen, mutta  mutta. :D Mitä mieltä ootte kuvista ja entäs näistä teksteistä? Huomasitteko paljon kirjoitusvirheitä yms.? :D Kommentteja! Mutta nyt mä lähden valmistelemaan uutta osaa! =DD