Moi taas teille lukijoille. Ihan kivasti noita halejakin on tuonne tullut ja on näköjään ihan kivasti äänestettykin. (: Jos et katsonut vielä tulosta etusivulta voin kyllä sen tässä kertoakkin, eli tulos oli, että jatkan kirjoittamista minäkertoja-muodossa. :) Vaikka tätä oli ihan kiva kirjoittaa mulla oli välillä vähän inspis kadoksissa, joten mun mielestä jotkut tekstit ovat vähän tönkköjä ja... emmä tiiä.(((x Äh, mitä mä nyt tässä teille oikein puhun, kun nää lauseet ei edes kuulosta mitenkään järkeviltä yhdessä eikä mulla oo edes mitään idea mitä mä voisin teille kertoa. (x No, yritin tehdä tästä osasta laadukkaan kuvilla ja tekstillä ja ja...

Nyt lukemaan!=)

_________________________

Kun olin hetken aikaa järjestellyt pienessä kodissani tavarat kunnolla paikalleni, lähdin katselemaan yliopistoalueen paikkoja. Silmääni osui yllättäen aika pienen ja vanhan näköinen kahvila, mutta vaikka minua kiinnosti suuresti mennä tuonne kyseiseen kahvilaan, minua myös pelotti suuresti astua johonkin aivan vieraaseen paikkaan, (vaikka kaikki täällä oli vierasta) kun kerran en ole mistään sosiaallisesta päästä vaan vetäydyn helposti itseeni. Minun oli kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni ja nyt oli aika jos mikään, milloin minun kannattaisi rohkaistua, sillä enhän pystyisi elämään täällä yliopistossa tai edes koko elämässäni missään paikassa, ja siihen oli tehtävä muutos! Lähdin kävelemään kohti rakennusta yrittäen, että näyttäisin itsevarmalta, vaikka suuri epävarmuus kylvi sisälläni.

Unohduinkin pitkäksi aikaa kahvilan lumoihin pöydällä kaakaomuki(koska en juo kahvia) ja kädessä kirja, joka käsitteli kaiken asian minkä minun piti osata ennen loppukokeita. Kyllähän siinä tuli joku simi kysymään olenko uusi täällä ja kaikkea sen suuntaista. Vastasin kuitenkin aina lyhyesti ja syvennyin uudelleen kirjan pariin. Hyvinhän minä siinä onnistuinkin ja lupasin itselleni, että kun lähden täältä kahvilasta, tervehdin ensimmäistä simiä, joka tulee pihalla vastaani. Ja kukahan olikaan sitten ensimmäinen simi? Joku aivan omituinen nainen tai oikeastaan nuori nainen, jonka iho hehkui vihreänä. Olin jo menossa ohi, mutta lupaus mikä lupaus... Menin hammastapurren juttelemaan tällä aivan oudolle simille ja meiltähän löytyi aika mukavasti puhuttavaa. Lähdin kuitenkin äkkiä kotiin, ettei tämä uusi tuttavuus luulisi, että meistä olisi tulossa ystäviä.

Seuraavanakin päivänä lähdin myös käymään kahvilassa ja alkoihan se käydä tavakseni pikkuhiljaa, saihan siellä kaiken tarvittavan mitä tarvitsin ensi hätään; ruokaa, oleskelupaikan, vessan ja aina tarvittaessa pienen suihkun. Mutta eräänä päivänä sitten uskaltauduin lähteä tanssimaan musiikin tahtiin erään toisen tytön kanssa, ja me sitten kanssa pidettiin hauskaa! Juuri kun olimme lopettamassa railakkaan tanssin, tunsin kuinka joku hönki niskaani, en ollut varma kuvittelinko koko asian vai oliko joku aivan minun selkäni takana. Se oli varma, että minun oli käännyttävä ympäri ja katsottava tätä ihmistä selkäni takana. Mutta toisaalta taas, jos sitten kääntyisinki ja tiuskaisisin ilman, eikä kukaan olisi takani, minua luultaisiin hulluksi. Mitä sitten pitäisikään tehdä?

Käännyin ympäri ja kuinka ollakkaan takani oli turkoositukkainen ja hoppariksi pukeutunut (tai joksikin sellaiseksi sillä minua ei kiinnosta kuin vain oma pukeutuminen) poika. Hän ei ollut mikään söpö vaan oikeastaan aika ruma."Tansitaanko vähän?" poika kysyi hymyillen. "Ööö...", en pystynyt muuta sanomaan, koska olin niin hämmentynyt. "Niin, tuletko tanssimaan vai seisotko siinä vain huuli pyöreänä?" pojan hymy alkoi hyytyä. "En edes tiedä nimeäsi ja minun pitäisi muka tanssia kanssasi?! Minä olen erityisen tarkka, kenenkä kanssa minä olen tekemisissä!" aloin raivota pojalle. "Hei ota nyt iisisti! Minun nimeni ei ole nyt tärkein asia tässä maailmassa, mutta mitäs sanot, tanssitaanko?" poika alkoi hymyillä uudestaan. "No, jos on pakko...", vastasin vaivaantuneena. "Hyvä juttu! Mitä biisiä sinä haluaisit tanssia?" poika kysyi stereoiden luona, sormi biisin vaihto-napin päällä. "Äh, minulle on ihan sama", totesin ja pälyilin oliko kukaan huomannut tekemisiäni, mutta kaikilla oli nenä kirjassa tai he vain esittivät, että he pänttäisivät, vaikka kuuntelivat koko ajan. Tämä poika kuitenkin tuli jo luokseni ja aloitimme tanssin.

Taivas alkoi pikkuhiljaa pimetä ja minä tanssin aina vaan tämän mysteeripojan kanssa ja hymyilinkin ihan! Olihan se aluksi ihan outoa tanssia pojan kanssa, mutta aloin pikkuhiljaa rentoutua ja tanssimme alkoikin käydä oikein letkeäksi. Yhtäkkiä kiljasin kovaa ja mysteeripoika astui kaksi askelta taaemmas. Itsekkin saikähdin kiljahdustani, koska en tiennyt miksi sen olin tehnyt, kauheat muistot tulivat varmaan yllättäen mieleeni. Tämä mysteeripoika tuli aivan liian lähelle minua, jolloin automaattisesti säikähdin.

"Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit!" aloin raivota pojalle. Mysteeripoika vapisi vain paikoillaan. "M-mi...", mysteeripoika sopersi, mutta jatkoin raivoamista. "Etkö osaa kunnioittaa ihmisten omaa aluetta vai onko sinun aina pakko tulla toisiin aivan kiinni, jolloin vaikka kuka säikähtää?!" jatkoin aina vaan, vaikka näin ihan selvästi pojan olevan hädän vallassa. "E-ei minun ollut tarkoitus tulla noin lähelle", poika sanoi hiljaa. "Vai eikö ollut tarkoitus?! No mitä se äskenen sitten oli, pieni vahinko vai?" yhtäkkiä olin jo melkein huutamassa, mutta hillitsin kuitenkin itseni. "Etkö voi oikeasti tajuta, että se oli vahinko?" poika tiuskaisi ja lähti kohti vessaa.

"Hups, ei tässä näin pitänyt käydä", säikahdin ja lähdin pojan perässä vessan ovelle. Simit seurasivat katseellani matkaani ja odottivat, jos jotain mullistavaa jälleen tapahtuisi. Mietinkin, että oliko tämä niin tylsä paikka, että täällä ei tapahdu koskaan mitään, mutta sillä ei ole niin väliä sillä voisin sanoa, että rakastan tylsiä paikkoja. Ne ovat vain niin ihan rentoja, tylsiä ja rauhallisia, ei minkäänlaista kauheatta tai muuta tapahdu. Mutta nyt minä muutin Stenvall instituutin, muutin sen jännittäväksi yliopistoalueeksi, ja jos vielä jatkan tällä samalla linjalla tai sitten vielä pahemmalla, rauhani on pilattu. Se näkyi selvästi muiden silmistä!

Seisahduin oven kohtaan ja painoin pääni siihen. "Anteeksi ihan hirveästi, kun huusin sinulle noin", pyysin kaikista nätimmällä äänellä, minkä ikinä sain. Syvä hiljaisuus, luulin, jo pojan karanneen ikkunasta, mutta pian kuulin taas hengitystä. "Hei, oikeasti. Minä vain niin säikahdin siinä tanssissa, kun sinä olit niin lähellä minua, joilloin minun muistot, kauheat muistot, tulivat mieleeni ja sitten yhtäkkiä minulla vain naksahti päässä", anelin ja tajusin, että sain monta silmää ja korvaa kuuntelemaan, kun maanittelin poikaa. Käännyin katsomaan taakseni ja aivan oikein, siellä oli kasapäin ihmisiä takani. Katsoin heitä murhaavasti ja painoin pääni uudelleen ovelle. "Minä niin pyydän, että tulisit pois vessasta ja sovittaisiin tämä juttu". Taas pitkä hiljaisuus. "No olkoon sitten, jää sinne vaan itkemää. Minä en välitä", tiuskaisin ja lähdin kotiin.

Onneksi olin jo pian kotona sillä olin aivan poikki päivän tapahtumista. En jaksanut ottaa edes vaatteita päältä vaan lysähdin heti sohvalla ja olin jo hetken päässä syvässä unessa. Kaiken lisäksi sohva ei ollut erityisen pehmeä, joten uneni jäivät aika vajaiksi. Vaikka olin pienien unien takia vielä väsynyt, en halunnut jäädä kuitenkaan tänne ahtaaseen huoneeseen vaan lähdin jo auringonnousun aikaan kahvilaan.

Onneksi oli vielä kello niin vähän, että sain rauhassa pestä itseni vessassa puhtaaksi, ettei oven takana ole suuri jono vessaan haluavia simiä. Tästä tavastani en kuitenkaan kertonut kellekkään, sillä jos joku tietäisi mitä teen monta minuuttia vessassa aina kerran päivässä, saisin mitä luultavammin käyttää vessaa kokonaan yksin, mutta sitä en halunnut. Minä en vain yksinkertaisesti halua olla ilkeä, voin vaikuttaa ilkeältä, mutta ilkeä en kuitenkaan ole. Kassalla oleva poika kuitenkin aina vitsaillen huomauttaa minun pitkistä vessakerroista, mutta hymähdän hänelle aina ja jatkan matkaani.

Huomasin, että ennen tuloani kaikki olivat ainoastaan kiltisti kirja kourassa ja päntäten tulevaa loppukoetta, mutta tuloni jälkeen kaikki muuttui. Kaiken maailman maskotteja ja cheerleaderiä tunki kotiini ja tietysti aina heräsin kannustushuutoihin. Koko yliopistoelämä muuttui täysin minun ja mysteeripojan riidan takia, näin useasti viuhahtelioitakin juoksevan alasti paikasta toiseen ilman mitään huolta siitä, että simit katsoivat oudosti. Ja pienen riidan takia kaikki tämä! Toisaalta olen ylpeä, että olen muuttanut maailmaa tai oikeastaan tätä yliopistoaluetta, mutta onko sillä niin väliä! Hups, olenkin aivan unohtanut mysteeripojan! No, en ole kuullut mysteeripojasta enään sen riidan jälkeen, mutta joku päivä yritän kyllä metsästää sen numeron, ja se on varma!

Niinhän sitten tietysti kerran kävi, kun yritin metsästää mysteeripojan numero kotona, vaikka minulla oli kauhea vessahätä ja lähin vessa jota pystyi käyttämään oli kilometrin päässä, eli kahvilassa. No, pianhan en enään pystynyt pidätellä vaan lähdin juoksemaan kohti kahvilaa, ja matkalla tajusin, että minähän en voinutkaan soittaa pojalla tai edes etsiä hänen numeroa mistään, sillä enhän tiennyt hänen nimeä! Jatkoin silti juoksua ja juuri kun olin astunut vessaan, en enään pystynyt pidättelemään vaan minulta sattui vahinko. Vilkaisin pelästyneenä ympärilleni, mutta eihän kukaan ollut vessassa! Lähdin hakemaan kassalta jotakin millä voisi kuivata lätäkön, kassalla oleva mies ihmetteli mihinkä sitä tarvitsisin, mutta ilmoitin huolettomasti, että joku halusi pitää hauskaa kustannusellani ja oli laittanut hanan niin, että kaikki vesi lensi lattialla, mutta olin korjannut jo kuitenkin tilanteen. Valehtelin, juuri niin, valehtelin! Valehtelu ei kuulunut minun tapoihin, mutta selvästi olen muuttunut, ken tietää olenko muuttunut hyvään vai huonoon suuntaan... 

 Pikkuhiljaa elämäni alkoi mennä parempaan suuntaan, en nähnyt mysteeripoikaa enään sen jälkeen, mutta huomasin pian, että en enään ajatellutkaan häntä. Muut asiat olivat yksinkertaisesti vain lakaisseet tämän pojan elämästäni, vaikka oikeastaan hän oli se ihminen, joka muutti elämäni toiseen suuntaan. Mutta niin vain kävi, en enään edes käynyt niin useasti kahvilassa vaan pystyin jo opiskelemaan kotona sillä ensimmäisessä loppukokeessa oli menestynyt välttävästi ja saanut kuitenkin sen asiasta vähän enemmän mukavuuksia, joihin lukeutui siis jääkaappi ja sänky, mutta nekin saivat minut viihtymään omassa, pienessä talossani.

Ja niinkuin mainitsinkin, olin suurimmalta osalta kotona, joko kirjottaen essettä tai opiskellen uutta taitoa. Aloinkin pikku hiljaa kääntyä taas sisäänpäin eikä minua enään niin kiinnostanut ulkomaailma. Välillä kävin kahvilassa ja tietysti luennoilla, mutta ihmiset alkoivat minua ärsyttää ja heidän ainainen kysely ja uteliaisuus...arg! En tiedä miten näin kävi, mutta jotakin tapahtui itsessäni, joka kuitenkin ärsytti minua. Heti, kun jotain hyvää tapahtuu ja muutun parempaan suuntaan, aina tulee joku synkkä pilvi päälleni ja muutun takaisin vanhaksi minäksi, jota vihaan kovasti!

Ilmat alkoivat kylmetä ja lämmin syksy vaihtua talveksi. Ja kun ilma kylmeni, mielipiteeni ihmisiin kylmeni aina vain enemmän. Vaihdoin vaatteeni lämpimimpiin pihalle mennessäni ja uskoin, että voisin samalla ajatella simejä vähemmän halveksien, mutta niin ei käynyt. Yritin tietysti olla paljon mukavampi, mutta sekin mukavuus oli vain huijausta ja hymynikin vain tekohymyä. Aloinkin vihata itseäni valehtelun takia entistä enemmän, minusta ei vain siihe ollut.

 

Erään luennon jälkeen minä muistinkin erään jutun. En ole yliopistoon tulleessaan maalannut kertaakaan! Minun oli pakko tehdä siihen muutos ja lähdinkin heti ostamaan vähäisilläni rahoillani tarpeellisimmat tavarat. Ei kestänytkään kauan, kun olin jo kotona maalamassa, vaikka päivä oli jo pimennyt. Aluksi sivellin tuntui oudolta kädessä ja jälkikään ei ollut heti täydellistä, mutta parin epäonnistuneen teoksen jälkeen sainkin jo aika hyviä maalauksia.Huomasinkin, että maalaaminen olikin tosi rentouttavaa ja aloinkin viettämään vähintään tunnin päivässä sivellin kädessä, maalaamassa entistä upeampia maalauksia. Samalla aloin käydä aina vain useammin kahvilassa ja tämä mysteeripoika tuli mieleeni uudestaan.

Ja kyllä se talvikin tuli pian. Vaikka rakastan talvea ja sen maisemaa, en olisi halunnut sen vielä tulevan sillä minulla oli vielä remontti kesken ja talooni kuuluin vain kaksi pientä huonetta, joten minä vietin suuren osan ajasta ulkona silloin, kun olin kotona. Nyt pitäisi vain saada vauhtia remonttointiin, että ennen kunnon pakkasia minulla olisi vähän suurempi talo suojanani!

Aina remonnoinnin lomassa kävin kahvilassa ja kerran se tapahtui! Olin juuri mietteissäni sillä ajattelin vain mysteeripoikaa. Mutta sitten yllättäen edessäpäin meni joku turkoosipäinen poika pois kahvilasta. Minä joudun hetken miettimään, mutta tajusin että hän oli mysteeripoika! En uskonut sen olevan totta sillä monen kuukauden jälkeen näin hänet vihdoin! Lähdin kuitenkin juoksemaan pojan perässä, mutta kaaduinkin yllättäen maahan, sillä korkkokengät eivät ole niinkään tarkoitettu juoksemiselle. Nousin ylös pyyhkien vaatteitani liasta ja huomasin maassa lapun. Nostin lapun varovasti ylös, lapussa oli joku puhelinnumero. Tuumasin hetken, mutta päätin ottaa lapun mukaan ja soittaa kotona tämän numeron omistajalle. Lähdinkin pikaisesti kotiin ja rynnistin puhelimen luo ja soitin paperissa olevaan numeroon. Ensimmäinen piippaus...Toinen piippaus...Kolmas piippaus. Aika tuntui pysähtyneen. Ja sitten puhelimesta vastattiin. "Sinähän olet oikein nokkela tyttö!" puhelimesta kuului. "Oletko se sinä jolla on turkoosithiukset?" kysyin epävarmasti. "No totta maar! Minähän se olen! Ja nyt sinä kutsut minut kylään, eikö niin?" puhelimesta vastattiin. "Tuota noin, kyllä minä aijoin"; sanoin nyt paljon reippaammin. "Asia on sitten sillä selvä, tulen hetken päästä", mysteeripoika totesi ja sulki puhelimen. "Mutt...", en enään ehtinyt kysyä mistä hän tiesi osoitteeni, sillä hän oli lopettanut puhelun. Sydämmeni hakkasi rinnassani lujaa, mysteeripoika tulisi pian tänne! Sitten tajusin, että minun pitäisi siivota paikat kuntoon ja aloinkin sitten töihin.

 

Ehdin tehdä pika siivoukset, kun mysteeripoika oli jo pihallani. Juoksin häntä kohti ja hän otti minut syleillyynsä, se oli ihanan lämmin ja olisin halunnut olla ainoastaan siinä paikassa, kädet toistemme ympärillä. Meidän pitkä halaus loppui kuitenkin aikanaan ja aloimmekin jutella. "Missä sinä oikein oot ollut, kun sinua ei ole näkynyt hetkeen?" yhtäkkiä tokaisin, ehkä turhankin pahasti, sillä mysteeripoika oli hetken hiljaa ja huomasin hänen kasvoillaan käyvän äkkiä pieni pelko, mutta pelästynyt ilme oli vain sen yhdensadasosa sekunnin, jonka jälkeen hänelle tuli jälleen sama ilme minkälainen hänellä oli aina. "Minulla on ollut paljon opiskeltavaa, joten en ole ehtinyt poistua missään muussa välissä, mutta pääsin nyt vihdoin taas kaikkien kirjojen luota pois", hän kertoi, "mutta nyt pidetään hauskaa!" Näytin vaivaantuneelta, josta mysteeripoika oli vähän ihmeissään. "Mitäs nyt? Etkö halua viettää iltaa kanssani?" hän kysyi flirtailen. "Tuota, minulla on tänään tärkeä luento ja enkä voi olla pois siitä...", vastasin harmissani. "Mutta hei, voithan jättää sen tällä kertaa pois välistä!" mysteeripoika huomautti. "Ääh, jos nyt tällä kertaa jättäisin sen väliin", myönnyin.

Juttelimme iltaan asti eikä mieleeni muistunut yhtään pois jäänyttä luentoani. Niin mukavaa oli jutella mysteeripojan kanssa! "Nyt minun on jo lähdettävä kotiin", mysteeripoika huomautti yhtäkkiä. "Onko sinun ihan pakko vielä mennä?" kysyin anelevasti. "Minun on kuitenkin pakko mennä, olen pahoillani", mysteeripoika sanoi anteeksi pyydelleen."No okei sitten", yritin saada kasvoilleni tekohymyn, mutta epäonnistuin siinä täysin. "Hei, kyllä minä voin huomennakin tulla sinun luoksesi!" mysteeripoika yritti piristää minua. "Minun pitäis käydä huomenna ostamassa asuntooni kalusteita ja minä meinaan sitte sen jälkeen loppupäivän opiskella, että jos sinä haluat olla minun kanssani huomenna niin sinä joudut sitten kiertelemään kaupoissa", totesin. "Minulle käy mainiosti, soitellaan sitten huomenna vielä", mysteeripoika sanoi ja halasimme taas pitkään. "Moikka sitten!" hän huusi vielä, kun oli lähdössä kotiin päin. "Moikka..." sanoin hiljaa ja jäin katsomaan mysteeripojan loittonevaa selkää. Vaikka mysteeripoika ei ollut mikään komistus, hän viehätti minua silti. Olinko rakastunut häneen? Siitä en ole itsekkään varma, mutta siitä olen varma, että meidän välillä on jotain. Mysteeripoika oli jo kauan sitten kadonnut nurkan taakse, kun katsoin vielä hänen peräänsä, sitten minulle tuli kylmä ja päätin lähteä sisälle. Huomenna odottaisi päivä taas mysteeripoja kanssa ja minun pitäisi nukkua ainaki pari tuntia, etten nukahtaisi kesken ostoksien. Menin sisälle, ulos jäi muistot halauksista ja jutteluista sekä kuutamo, onnea hymyillen.

Enhän saanut kaikki kalusteita heti uuteen huoneeseen, sillä sehän ei ollut vielä ihan valmis, mutta ei siinä kestänyt kauaa, kun loputkin seinät saatiin, samoin katto ja lattiat taloon. Ja huomasin heti, että tilaa oli tullut vaikka kuinka paljon lisää! Minun ei tarvinnutkaan aina olla pihalla vaan pystyin opiskelemaan sisälläkin. Mysteeripoikakin oli luonani luultavammin joka päivä ja pidimme hauskaa miten milloinkin. Elin jälleen elämäni täydellisintä hetkeä, ei ollut huolia, ei murheita, oli vain parhaan ystäväni kanssa hauskanpitoa ja opiskelua, joka oli alkanut minulta sujua, vihdoin ja viimein. Kevät alkoi jo olla nurkan takana ja se toi entistä enemmän hymyn kasvoilleni, pian olisi kesä!

 

Remontin jälkeen sain asuntooni myös kirjahyllyn! Kävin tietysti siihen heti käsiksi sillä minulla oli vaikka kuinka paljon luettavaa, jota en ennen kirjahyllyn hankkimista ollut mahdollista lukea. Tutkin vähän mitä kirjahyllystä löytyi ja silmääni osui mekaniikkakirja, otin sen käteeni, en tiedä miksi mutta otin kuitenkin, ja istahdin tuoliin lukemaan sitä. Ensin vierähti tunti, sitten toinenkin, ja vielä kolmaski, mutta lukemiseni keskeytyi, kun puhelin yhtäkkiä soi. Annoin sen silti soida. Kirja oli vain niin kiinnostava, vaikka olikin pelkkää mekaniikkaan liittyvää. Puhelin alkoikin soida uudestaan. Huokaisin ja laskin kirja maahan ja menin puhelimen luo. "Niin?" vastasin, vaikka en ollut aivan varma kuka puhelimessa oli. "Moi, kävisikö sinulle, että minä tulisin nyt luoksesi?" puhelimesta vastattiin. Mysteeripoika siellä oli! "Tuota, minulla on ihan justiinsa tosi tärkeä luento, joten käykö joskus muulloin", vastasin vähänkään harmissani, eihän minulla edes ollut mitään luentoa. En vain jaksanut nyt tavata ketään. "No okei, joskus toisten", mysteeripoika sanoi harmissaan. Suljin puhelimen. Jäin paikoilleni seisomaa, mitä minulle on taas tapahtumassa? Otin kirjan uudestaan käteeni ja jatkoin lukemista.

Lukemiseni kuitenkin keskeytyi jälleen, kun huomasin pihalla tallustelevan pingviinin. Juoksi tietysti heti sen luo. Silitin kylmää otsaa ja olin jo ottamassa pingviinin asuntooni, mutta vuokrasopimus kielsi lemmikit, joten jouduin jättämään sen ulos, mutta ulkonahan sen kuuluisikin olla. Olin kuitenkin niin eläinrakas, ettei olisi ollut ihme, jos olisinkin kaapannut tämän pikkuisen mukaan. Mutta sitten tuli laamamaskotti häiritsemään rauhan ja olin jo nousemassa ylös ja tiuskaisemassa tällä maskotille oikein rumasti, mutta muutinkin mieltä.

Rupesinkin juttelemaan tämän maskotin kanssa ja hieromaan tuttavuutta. Meillä löytyikin paljon yhteistä keskustelun edetessä ja päätinkin, että en enään arvio kaikkia maskottia, cheerlaideriä ym. kauheiksi häiriköiksi, joilla ei ole muuta tekemistä, kuin härnätä tavallisia nuoria, jotka yrittävät saada mahdollisimman hyviä tuloksia loppukokeista. Sain myös selville mitä varten maskottien ja muiden piti edes häiritä muita kannustushuudoillansa, mutta sitten maskotin oli jo lähdettävä muualle ja minun piti lähteä sisälle soittamaan mysteeripojalle ja kertomaan, että haluasinkin tavat hänet ja että peruinkin tärkeä luennon. Katsos, maskotti avustikin minua siinä, mitä minun kannattaisi tehdä mysteeripojan suhteen. Olinkin hyvin kiitollinen maskotille, jonka kanssa päädyinkin juttelemaan, vaikka olin alkanut inhota kaikkia niitä jotka häiritsevät rauhaa ja tunkivat sisälle asuntoon, vaikka yrittäisi nukkua juuri silloin.

Ja pikkuhiljaa sain loppukokeista tulokseksi 5, joten sain sen myötä myös lisää rahaa. Päätinkin rakentaa seuraavaksi pienen makuuhuoneen, johon kuuluin kuitenkin vain aluksi sängy ja maalausteline.

Oli jo huhtikuu, eli kevät, mutta lunta satoi silti hurjat määrät, monena päivänä. Masennuin, kesää ei kannattaisikkaan odottaa tulevan vielä hetkeen. Onneksi mysteeripoika oli piristämässä minua ja keksimme vielä vaikka mitä, mitä voisimme tehdä. Leikimme lumisotaa, rakensimme lumiukon, kolasimme pihaa, pyydystimme lumihiutaleita ja katsoimme sisällä lämpimässä Frendejä ja nauroimme kaksin kerroin. Mutta emme olleet yhdessä, vaikka kävimme syömässä ravintoloissa ja kävimme katsomassa uusimmat leffat elokuvaeatterissa, olimme ainoastaan parhaita ystäviä, jotka pitivät hauskaa, ja jotka olivat ystäviä vastakkaisista sukupuolista. Kuulinkin usein kahvilassa kysymyksiä olimmeko mysteeripojan kanssa yhdessä, mutta vastasin joka kerta kieltävästi. Kun pidimme hauskaa, en edes ajatellun asiaa, että en tiennyt mysteeripojan nimeä, mutta ajattelin että se ei haittaisi mitään, sillä se ei ole ennenkään haitannut meidän ystävyyttä.

 

Aloinkin pikkuhiljaa, maskottiin tutustumisen jälkeen, pitää useista maskoteista ja cheerleadereistä ja yritin hieroa tuttavuutta mahdollisimman monen kanssa, jotkut juttelivat kanssani mieluusti, mutta jotkut lähtivät vihaisina pois asunnostani. Olin vähän ymmälläni jälkimmäisten käyttäytymisistä, mutta simejä on paljon erillaisia ja sehän on vain elämän rikkaus! Jostain tuli oikein minun ystäviäni ja juttelimme päivät pitkät joko puhelimessa tai kasvotusten. Tämä cheerleaider on ainakin hyvä esimerkki, sillä meistä tuli parhaita ystäviä ja teimme kaikkia tyttöjen juttuja, jotka jäivät suurimmalta osalta kokonaan elämästäni pois.

Vaikka olimme parhaita ystäviä tämän erään cheerleaderin kanssa, hänestä oli myös harmia, hän katsokaas sotki koko ajan, mitä milloinki. Heh, heh, olen ehkä aika pinnallinen, mutta se harmitti minua, että joudun kulkemaan koko ajan hänen perässään siivoten hänen sotkujansa. Ei se kuitenkaan kaatanut meidän ystävyyttämme, onneksi. Olimme parhaimmat ystävät ja vannoimme ikuista ystävyyttä, mutta kaikki loppuu aikanaan, niin meidän ystävyytemmekin. Ja mitä oikein tapahtui? Mistä aloitetaan, noh, tämä paras ystäväni tuli kerran luokseni juoksujalkaa ja kertoi, että hän oli suudellut jonkun pojan kanssa. Olin ensin onnellinen hänen puolestansa ja onnittelin häntä. Sitten kysyin pojan nimeä, mutta hän ei muistanut pojan nimeä, joten hän rupesi kuvailemaan poikaa. Hymymi alkoi pikku hiljaa hiipua, ystäväni kuvaillessa poikaa, sillä poika alkoi pikku hiljaa paljastua mysteeripojaksi. "Vähänkö se olikin niin hyvä suutelija, parempaa ei varmaan löydy mistään!" ystäväni vielä hehkutti loppuun. Sitten yksinkertaisesti rähjähdin, en tiedä miksi sillä en edes ole ihastunut mysteeripoikaan, tai ainakaan tietoisesti. Ystäväni lähti pelästyneenä ja itkien pois ja enkä tuntenut ollenkaan häpeää, olin ainoastaan vihainen, vihainen elämälle.

Onneksi aurinko alkoi pian paistaa jo ihan täydellä teholla ja luntakaan ei ollut enään suuria määriä pihalla. Pikku hiljaa mysteeripoika ja ex-paras ystäväni alkoivat kadota elämästäni. Aloin myös kuulla kahvilassa käydessään, että näille kahdelle olisi tullut ero tai vastaava, myhäilin vain asian kuullessani. Tajusin, että pystyin ihan hyvin elää ilman niitä kahta ja aloin tutustumaan simeihin kahvilassa ja sainkin monta tuttavaa mutta en ketään, josta olisi tullut paras ystäväni ja jolle pystyin kertomaan kaiken. Toisaalta se oli harmillista, mutta en halunnut enään kokea samallaista ystävyyttä, kuin hetki sitten. Toisaalta, koko juttuhan oli minun syytäni ja raivostuin oikeastaan ihan turhasta asiasta! Mutta sellaista se elämä vain on...

 

Eräänä päivänä loppukokeen jälkeen menin uupuneena poreammeeseeni, suljin kaiken mielestäni ja vaivuin puoliuneen. Aloin kuulla yhtäkkiä ääntä, ne olivat askeleet, jotka tulivat aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Pidin silmiäni kiinni väkisin, sillä uskoin tämän vieraan lähtevän pois, mutta ei hän lähtenyt vaan astui toisella jalalla veteen. Veden pinta värähti kevyesti. Pian toinenkin jalka oli vedessä ja uskallauduin avaamaan silmät. Avasin silmät hitaasti, ja aloin nähdä pikku hiljaa alastomomaa rintaa, oikein sixpackia. Henkilö oli joko mies tai poika. Nostin katseeni ja näin turkoosit hiukset ja vienosti hymyllä olevat huulet. Menin säikätäen taaksepäin, kun tajusin pojan olevan mysteeripoika! "M-mitä sinä haluat minusta", vaikersin hiljaa. "Hei, rauhoitu vähän, haluan vain jutella kanssasi ja selvittää asiat hyvin aikuismaisesti", mysteeripoika sanoi mitä rauhallisimmalla äänellä, mitä olen koskaan kuullut, ja vartaloni ei enään ollut niin jännittynyt kuin hetki sitten, poika osasi selvästi rauhoittamisen jalon taidon! "No, jos ihan pikaisesti", ilmoitin vältellen. "Mistä aloittaisin, minä löydän mitään syytä, miksi sinä olet pakoillut minua. Olisko sinulla siihen järkevää selitystä", mysteeripoika kysyi. "Äh, en minä oikein tiedä, minusta tuli jotenkin mustasukkainen ja vihainen, kun olit suudellut minun parasta ystävää ja se niin kehui teidän suudelmaa", sanoin ujosti. "Siis mistä sinä olit mustasukkainen?" mysteeripoika naurahti. "Hups, siis olin mustasukkainen, kun minun paras ystäväni suuteli kanssasi. En siis ole ihastunut sinuun ainakaan tietoisesti, mutta...äh...en minä oikeastaan tiedä", käänsin katseeni pojasta. "Ai, siitäkö tässä oli kyse", poika totesi ja tuli lähemmäs. "Niin", totesin ja siirsin katseeni poikaan. Katsoimme toisiamme silmiin ja nojauduimme eteenpäin. Olimme jo melkein suutelemssa toisiamme, kun heräsin todellisuuteen ja säpsähdin taakse päin. "E-ei ollut tarkoitus", mysteeripoika pyysi anteeksi, kun hän näki pelästyneet kasvoni. "Ei se mitään", naurahdin lopuksi, "hei, haluatko olla mallinani, kun minun pitäisi maalata muotokuva?" "Mä olen mielelläni sinun mallisi!" mysteeripoika tokaisi ja nousimme ylös porealtaasta.

Itse vaihdoin arkivaatteet päälle, mutta käskin mysteeripojan jättämään ylävartalon paljaaksi, joten hänen ei tarvitsisi pukea vaatteita päällensä. Aloin maalaamaan kuvaa pojasta, ihka ensimmäistä kertaa. Siveltimeni tärisi kädessäni hänen silmiänsä tehdessä, mutta pian aloin rentoutua, samoin poika. En katsonut maalatessani kelloa mutta tiesin, että kauan siinä kesti! Mutta se ei haitannut kumpaakaan meistä, vaikka minuutit kuluivat minuutista toiseen ja tunnit tunnista toiseen. Me olimme vain kahden ja niin oli hyvä. Olin laittanut radion päälle, kun yhtäkkiä alkoikin soida Limp Bizkin Behind Blue eyes ja mysteeripoika alkoi hoilaamaan musiikin tahtiin. Käskin häntä nauraen lopettamaan tämän pelleilyn, mutta hän vain totesi, ettei hän tiennyt mitä sinisten silmieni takaa löytyy. Ja olimme jälleen lähellä toisiamme silmiin katsellen. Käänsin kuitenkin katseeni pois ja jatkoin maalaamista. Mikä minuun oli oikein mennyt? Miksi aina jäin katsomaan mysteeripojan ruskeita silmiä, jotka säteilivät lämpöä ja pirteyttä? Olinko ihastunut toden teolla mysteeripoikaan?

Monen tunnin maalaamisen jälkeen sain vihdoin maalauksen valmiiksi ja lähdimme syömään aamiasta kevät auringon hejastaen kauniisti ikkunaan. Oli erityisen hieno päivä ja samoin mieleni oli erityisen aurinkoinen. Mysteeripoika lähti vaihtamaan vaatteet, ja jäin istumaan sohvalla, mutta käännyin katsomaan, kun hän lähti. Nyt tajusin, että olin häneen ihastunut! Ja nyt tajusin vasta mysteeripojan kauneudenkin. Olinko tulossa hulluksi vai, sillä mieleni on aivan sekaisin. Vai johtuuko se vain pojasta, pojasta joka on muuttanut elämäni, pojasta johon olen ihastunut, pojasta jota olen melkein kaksi kertaa suudellut? Niin ainakin arvelisin...

Kipaisin äkkiä makuuhuoneeseeni, kun mysteeripoika puki vielä vaatteitansa. Otin taulun ja laitoin sen lahjapakettiin. Lahjapaketti oli kuin jostain sadusta! Sinne mahtoi suuri maalaus, vaikka itse paketti oli pieni. Sidoin vielä paketin punaisella nauhalla ja annoin sen mysteeripojalle, kun hän palasi luokseni. "Ja sinä et sitten avaa tätä ennen kuin olet kotonasi!" huomautin vielä lahjaa antaessa. "Kyllä äiti!" mysteeripoika nauroi mukana,"mutta tuota, minun pitäisi varmaan tästä lähteä. Moikka sitten!" mysteeripoika sanoi ja antoi suukon poskelleni. "Ööh, moikka!" huusin hänen peräänsä ja tunsin selvästi punan nousevan kasvoilleni. Voi kuinka mysteeripojan huulet olivatkin pehmeät. Minun piti melkein pidätellä itseäni etten olisi joussut pojan perään ja suudellut häntä kunnolla. Katsoin ikkunasta, kuinka poika käveli kohti kotia ja lähdin kirjastoon, jossa olisi netillä toimivia tietokoneita. Minun oli pakko kuunnella uudestaan se eräs tietty biisi.

Niinkuin jo hetki sitten mainitsin, olin alkanut saada loppukokeista vitosia tuloksiksi ja sehän tarkoittikin enemmän rahaa tuhlattavaksi. Aloinkin pikku hiljaa säästää aina vähän rahaa ja eikä kauankaan, kun minulla oli jo oma kone. Koneella pystyikin tehdä melkein mitä vain, kirjoittaa esseettä, jutella mysteeripojan kanssa ja surfailla netissä, joko ihan huvikseen tai sitten opiskelun kannalta.

Onneksi en jäänyt koneeseen pahasti koukkuun vaan ehdin koneella olemisen lisäksi maalata tauluja, joka oli minun rakkaus, käydä kahvilassa tapaamassa tuttuja, viettää kotonani aikaa mysteeripojan kanssa ja käydä ihan vain luennoilla. Miten minun elämäni tuntui yhtäkkiä niin helpolta? 

 

Kesä tuli ja muutuin aina vain onnellisemmaksi. Samalla silti pelkäsin, sillä aina auringon jälkeen tulee pilviä. Mutta en halunnut miettiä liiaksi tulevaisuutta vaan annoin onnen kuplia sisimmässäni ja jäin kuuntelemaan lintujen siritystä ulos. Se oli vain jotenkin niin rentouttavaa ja ihanaa. Yhtäkkiä huomasin mysteeripojan tulleen viereeni makaamaan. En puhunut hänelle mitään, en katsonut häntä, me vain makasimme maassa ihaillen kesää, mutta silti se oli niin romanttista, jonka takia vatsassani lentelivät perhoset. Makasimme maassa kauan, siihen asti kunnes aurinko oli laskanut kunnolla ja päivästä oli tullut yö. Mysteeripoika lähti mitään sanomatta ja minä menin sisälle.

Menin makuuhuoneeseeni ja olin jo vaihtamassa yövaatteet päälleni, kun huomasin että maalaustelineessä oli vielä se pelle-maalaus, jota olin tehnyt parina päivänä. Nostin taulun pois ja asetin sen keittiön pöydälle. "Nyt siihen pitäisi vielä saada kehykset jostain...", totesin ääneen. Lähdin etsimään kehyksiä ja pian tulin takaisin, kultaisine kehyksineen ja pian maalaus oli jo seinällä ja minä ihailemassa sitä. Pitääköhän mysteeripoika minun uudesta teoksestani? mietin, mutta oliko sillä niin väliäkään, pääasia oli että minä itse pidin siitä. Mitä ihmettä minä oikein hommaan, minusta on näköjään tulossa ihan hullu! Pyörittelin päätäni ja lähdin nyt uuden kerran makuuhuoneeseeni.

Kun heräsin sitten pitkään nukutun yön jälkeen, tajusin että minun oli pakko muuttaa ulkonäköäni. Lähdin siltä istumalta parturiin ja parturissa oli juuri silloin mukava täti, joka sitten leikkasi aivan ihanan lyhyen tukan. Ihastuin siihen heti, kun näin lopputuloksen. Mutta pelkkä parturikäyntti ei edistänyt sitä vimmaa, että haluasin muuttua vaan minun oli lähdettävä heti ostoksille. Kävin hakemassa jonkun kivan tyypin kahvilasta seuralaisekseni ja lähdimme naapurikaupunkiin shoppailemaan. Siinähän meni sitten koko päivä, mutta onneksi sain paljon ihania vaatteita ja kenkiä, vaihdoin myös mustat Marc by Marc Jacobs lasit pinkkeihin laseihin. Kotiin päästyään ihailinkin peilin ääressä monta minuutti ja päätin samalla, että kutsuisin mysteeripojan huomanna katsastamaan minun uuden tyylini. Sitä ennen minun pitäisi kyllä nukkua pitkät yöunet, joten lähdinkin nukkumaan.

Ja seuraavana aamuna kutsuin sitten mysteeripojan käymään luonani. Kun poika sitten pitkän odottelun jälkeen saapui luokseni, hän huomasi heti muodonmuutokseni, kaikki eivät olisi sitä huomanneet. Kasvoilleni nuosikin suuri hymy ja lähdimme pelaamaan uutta Wii:täni. Pelatessa kului monta tuntia ja olimme yltäpäin hiessä pelin lopettamisen jälkeen. Mutta sehän meitä ei hidastanut, vaikka jompi kumpi haiskahti hieltä ja pahasti! Juttelimme vain innoissamme, vaikka pihalla satoi roppa kaupalla, ja ikkunatkin olivat jo hajota vesipisaroiden tiheään satamiseen. Me vain nauroimme ja kuvittelimme, mitä sitten tekisimme, jos ikkunat hajoaisivat, mutta toisaalta asuntoni ikkunat ovat vahvaa tekoa.

Mutta niin sitten kävi, että olimme taas kasvokkain, ilman mitään sanomatta toisillemme. Minua alkoi pelottaa miten kävisi. Yritin keksiä jotain sanottavaa, jotain millä saisimme tämän hiljaisen hetken "poistettua". Sitten aivoni alkoivat kelata menneitä, minun ja mysteeripojan yhteisiähetkiä, meidän tilanteita, joissa melkein suutelimme toisiamme, sitä, kun silloinen paras ystäväni tuli kertomaan suudellensa mysteeripoikaa, päiviä jolloin elin vain kotonani, päivä kahvilassa, joka muutti päiväni, tulo yliopistolle. Mutta kaikki mietteeni kohdistuivat ainoastaan mysteeripoikaan, joka ikinen! Ja sitten näin hänen huulensa, niin pienet mutta silti niin houkuttelevat, ja en pystynyt pidätellä itseäni, vaan nojauduin eteenpäin. Niin teki mysteeripoikakin. Hetki oli jotenkin aivan ihana, sadekkin lopetti ikkunaan takomisen ja näin ja kuulin ainoastaan edessä olevani pojan. Ja sitten huulemme kohatasivat, ensin haparoivasti, mutta sitten niin täydellisesti. Ex-paras ystäväni oli puhunut silloin totta, mysteeripojan kanssa oli aivan ihana suudella, jotenkin niin lumoavaa, että en olisi halunnut päästää häntä irti itsestäni.

Mutta sitten kun päästimme toisistamme irti, räjähdin. En tiedä monesko kerta se oli, kun olin räjähtänyt jollekkin pelkästään yliopston ajan, mutta se oli liikaa minullekkin. Aloin raivota mysteeripojalle, mitä se oli oikein mennyt tekemään ja eikä ollut suudelmaa vastaan. Mysteeripoika yritti rauhoitella minua, mutta huusin vain ja ainoastaan. "Voitaisko me edes sopia tämä juttu?" hän yritti anella. "EI, EMME VOI SOPIA TÄTÄ! JA NYT LÄHDET ASUNNOSTANI HETI POIS!" huusin hänelle ja hän lähti surullisena pois, vaikka hän ei edes ollut syyllinen koko suudelmaan, minä se olin kaikkeen syyllinen, ja ainoastaan minä. Pojan mennessä pois pihastani, purskahdin itkuun, tätä menoa kukaan ei enään huolisi minua, kaikki olisivat vain vihaisia  ja minulle ei olisi ketään, ketään joka kuuntelisi, ketään joka rakastaisi, ketään...

Itkin pöydässä tunnin, ehkä toisenkin ja söin kaikkea mitä kaapista sattui vain löytymään. Sitten minua alkoi väsyttää ja päätin lähteä nukkumaan. Riisuin vaatteni ja vaihdoin yövaatteet päälleni, käperryin peittojen alle taas jälleen, nyt minulla oli aivan kyyneleitä, jotka valuivat pitkin poskiani, kyyneleitä jota en halunnut. Miten saisin taas hymyn kasvoilleni, entä antaisiko mysteeripoika vielä anteeksi minulle? Nämä kysymykset painoivat mieltäni enkä saanut unen päästä millään kiinni. Olin yksinkertaisesti pilannut kaiken. Pystyisikö mysteeripoika antamaan minulle enään anteeksi? Minun on ehkä parasta soittaa hänelle huomenna ja yrittää sopia juttu, mutta uskoisiko hän enään? Enään tämän päivän jälkeen? Olin aivan umpikujassa, miten pystyisin jatkamaan tästä ihan normaalisti? Ja sitten nukahdin, nukahdin syvään uneen. Näin unta kaikesta hyvästä, unessa minun kaikki toiveeni ja haaveeni oli totta, minulla oli kaikkea, paitsi eräs asia, minulle ei ollut mysteeripoikaa, jonka takia uneni tuntuikin tyhjältä ja mustalta tyhjältä aukolta, joka kalvasi mieltäni. Tarvitsin häntä, tarvitisin kovasti häntä!

Mutta kun heräsin aamulla, tajusin, että tänään olisi loppukokeet. Ja loppukokeet olisivat parin tunnin päästä, sillä olin nukunut pitkään. No, ehkäpä sitten huomenna pääsisin vasta soittamaan mysteeripojalle ja sopimaan koko jutun, mutta olisiko se jo liian myöhäistä? Olin tällä hetkellä aivan sekaisin ja mietin selviäisinkö edes loppukokeesta, vaikka niihin olinkin harjoitellut hyvin ja tehnyt ahkerasti esseitä. Pitäisikö vielä kerrata tärkeämpiä asioita? Päätin kuitenkin jättää loppu kertaukset väliin ja lähdin tekemään itselleni aamupalaa. Sitä ennen kävin tietysti vessessa äkkiä meikkaamassa ja laittamassa hiukset, vaatteiden vaihdon vuoro olis vasta ruoan jälkeen.

Kävelin keittiötä kohti unisena, kun yhtäkkiä matkani pysähtyi kuin seinään. Pöydän luona oli nuori neito lihavoileipää syöden, eikä tämä henkilö ollut maskotti eikä cheerleaider, joten kummastelin, mitä asiaa hänellä mahtaisi olla. Sitten hän käänsi päänsä. Vaalea kiharainen, aivan kuin enkelintukka, heilahahti kevyesti ja näin hänen suuret kauriinsilmänsä, jotka loistivat sinisyyttä. Ja sitten katseeni siirtyi hänen kasvoihinsa ja hänen täydelliseen ihoonsa. Kukaan, ei koskaan voisi olla näin täydellisen näköinen. Mutta ei minua pelottanut, sillä hän tuntui niin kotoisalta ja turvalliselta, niinkuin olisin nähnyt hänet ennenkin, ja olisimme silloin olleet läheisiä... Sitten hänen suunsa meni hymyyn ja suurien ja täyteläisten huulien takaa paljastui mitä valkoisemmat hampaat. Hän oli niin täydellinen, juuri niinkuin enkeli. Onneksi pian selvisin suuresta ihmetyksestä ja pystyin puhumaan:"Kuka sinä olet ja mitä teet kodissani!" Sitten tajusin, miten pahasti olin tiuskaissut, mutta nuoren naisen ilme ei värähtänytkään. Kuka hän oli ja mitä ihmettä hän teki luonani?

______________________

Noin tässä se osa sitten oli. :D Mitäs mieltä te olitte osasta? Paraniko vai huononiko laatu? Kuka oikein on tämä henkilö, joka oli yllättäen ruokapäydässä istumassa? Ja niinkuin varmaan huomasitten, tämän osan nimi ei oikein kuvannut tätä osaa vaan se viittaa sitten seuraavaa osaa. (; Ja ja... kommenttia kiitos! :-------D

~Jenttu