Huh, te ette joutuneet odottamaan nyt sitä kahta kuukautta uuden osan tuloon, vaan tämä tuli jo ihmeen äkkiä valmiiksi! :D Toivottavasti laatu ei sitten huonontunut sen takia. Tekstiä on vähemmän ja kuvia enemmän, niin kuin te toivoitte. Ihan parin lauseen tai rivin tekstiä ei tullut, mutta minä itse en ainakaan pystyisi sellaiseen. Ehkä hamassa tulevaisuudessa. ;D Sen voin kertoa, että tässä osassa on jo paljon enemmän valoa, kuin edellisissä, mutta tässäkin näette surua ja epätoivoa! ;) Mutta mitä minä tässä höpötän? Menkää toki lukemaan osa ja laittakaa musiikkia soimaan! :DD

Cascada - Miracle

_____________

Memmä sai enemmän aikaa kanssani, kun olin raskaana. Ja huomionkipeälle kissalle se oli onni ja autuus. Leikin sen kanssa päivät pitkät, jos en maalannut, lukenut äitiysopasta tai rakentanut työmiesten kanssa uutta siipeä tulevalle lapselleni. Ehkä leikin Memmän kanssa paljon ainoastaan syyllisyyden takia, koska lapsen synnyttyä se jäisi takuuvarmasti vähemmälle hoidolle. Ehkä leikin kuitenkin sen takia Memmän kanssa, koska en halunnut olla sille ilkeä, kun Memmä muutenkin oli mitä kiltein kissa, jonka kanssa oli silti mukava leikkiä sillä se rentoutti ja sen kanssa pystyi harjoittelemaan sylissä pitoa. Olihan Memmä suurin piirtein pienen vauvan kokoinen.

Oli kylmä huhtikuinen päivä ja olin hakemassa aamun postia. Mietin elämääni, mietin Ristoa, mietin vatsassa olevaa lastani, jonka oli ennustettu syntyvän syyskuussa, viiden kuukauden päästä. En jaksanut odottaa enään viittä kuukautta, sehän oli ikuisuus ainakin ilman Ristoa. Hieroin käsiäni yhteen, miten mahtoikaan vielä huhtikuussa olla näin kylmä? Lyhyin askelin ison mahan kanssa hytisin kohti postilaatikkoa, kun tunsin pitkästä aikaa muljahduksen vatsassani. Olin mennä kaksinkerroin kivusta, mutta huomasin lapsiveden tulleen enkä järkytyksestä tuntenut kipua enään. Ei voi olla totta, ei lapsen pitäisi vielä syntyä! Kipu palasi kuitenkin uudelleen. "AUUUHHH!" huusin kivusta, en ollut tajunnut miten tämä sattuikaan näin paljon!

Onneksi kuulin kuitenkin ambulanssin äänen, joka lähestyi koko ajan. Joku oli kuullut huutoni ja soittanut apua! Pääsin ambulanssiin synnyttämään ammattilaisten luo ja pian käsissäni oli kaunis musta hiuksinen ja sinisilmäinen tyttövauva. Hän oli pieni ja heiveröinen enkä tiennyt minkä nimen antaisin tälle kaunottarelle, joku tosi nätti. Lääkärien tutkittua tyttäreni terveeksi, pääsin ulos hän sylissäni. Katsoin vielä tarkemmin tytärtäni hentoisessa auringonvalossa, jossa ensimmäiset auringonsäteet osuivat hänen kauniisiin kasvoihinsa. Hän oli upea näky!

Kuljetin hänet omaan huoneeseensa, joka oli pari päivää  sitten valmistunut ja laskin hänet kehdollensa. Uskoin hänen olevan väsynyt. Pian pienet silmät sulkeutuivat ja hän vaipui syvään uneen. Peittelin tyttäreni vielä varovasti ja lähdin itsekkin nukkumaan. Memmä ainoana jäi hereille ja meni katsomaan lastenhuoneeseen uutta tulokasta.

 

Ensimmäisenä yönä heräsin kahdeltatoista, kun kuulin viereisessä huoneessa itkua. Juoksin pienen lapseni luo ja näin Memmän istuvan kehdossa rauhoitellen tytärtäni. Nostin tyttäreni ylös ja tajusin lemusta päätellen hänen tarvitsevan uuden vaipan. Se ei kuitenkaan auttanut itkuun, joten päätin hänen olevan nälkäinen. Niinkuin ihmeen kaupalla, tyttäreni simahti heti uuteen maitoannoksen jälkeen ja laskin hänet kehtoonsa. Olin lähdössä itsekkin nukkumaan, kunnes huomasin Memmän nukkuvan huoneen lattialla, jolloin päätin siirtää sen pedin ahtaasta huoneesta isompaan lastenhuoneeseen.

 

Seuraavana päivänä yritin soittaa  Ristolle. Mutta se ei hyödyttänyt. Vastaaja taas ilmoitti Riston tekevän töitä eikä hän pystyisi soittaa saati vastata moneen kuukauteen. Paiskasin puhelimen paikoillensa ja istahdin sänkyyn vihaisena kädet puuskassa, kuin pieni lapsi. Hän oli luvannut soittaa minulle! Mutta miksi hän oli taas pettänyt luottamukseni?

Minun itkuni ja raivoaminen eivät auttaneet, vaan puhelin pysyi mykkänä. Kuulin jälleen kerran viereisestä huoneesta itkemistä. Nousin huokaisten ylös ja lähdin katsomaan, mikä tyttärelläni oli hätänä. Vaikka tämä oli ensimmäinen kunnon päivä hänen kanssa, olin jo aivan poikki. Minun piti hoitaa tytärtäni, Memmää, itseäni sekä maalata tauluja, ei äitiysrahalla pitkälle pötkittäisi. Vaihdoin tyttärelleni vaipan ja nostin hänet yläpuolelleni. "Mitä pikku enkeli, kyllä mami sinua hoitaa, vaikka mikä olisi!"

Yritin muistaa Memmänkin elossa olon kaiken hässäkän ja kiireen keskeltä, joten aloin opettaa sitä ja sitä kautta viettää sen kanssa hetken elämästäni. Se oli rankaa. Ensin oli saatava Memmä houkuteltua herkuilla ja huomiolla tottelemaan, mutta aina kun sain niin, kuului tyttäreni itkemistä sisällä. En tajunnut miten pystyin elämään näin, mutta näköjään sekin oli mahdollista. Ihan ihmeen kaupalla selvisin aina yhden päivän kerrallaan, se oli ihme. Ihme jota en tajunnut.

Oli kuukausi mennyt ja lämpimät ilmat alkoivat vähitellen tulla. Oli myös aika kastaa tyttäreni ja antaa hänelle nimi. Pappia en saanut paikalle, joten minun täytyi tyytyä pelottavan näköiseen nunnaan. Nunna kertoi Jumalasta ja lopulta siunasi tyttäreni. Nunna siveli tyttäreni päätä märällä kädellään. "Minkä nimen hänelle annat?" nunna kysyi käsi tyttäreni pään päällä.

"Wendy", totesin hymyä täynnä.

"Wendy on sitten kastettu virallisesti", nunna kertoi hymyillen ja alkoi kerätä tavaroitansa ja minä autoin häntä.

En ollut huomannut, että Memmä oli seissyt ihan vieressä koko toimituksen ajan kostonhimoisesti katsellen. Siitä oli tullut kateellinen Wendyn huomiosta ja nyt se halusi kostaa.

Nunna oli jo lähdössä, kun yhtäkkiä juoksinkin lastenhuoneesta hänen luo. "Kiitoksia ihan hirveästi siitä, kun viitsit tulla tänne!" kiittelin vuolaasti nunnaa.

"Ole hyvä, mielelläni minä tulen kastamaan pienen Wendysi. Ja hei, kyllä sinun elämäsi alkaa sujua hetken päästä. Sinä joudut ehkä odottamaan pari vuotta, mutta sitten saat elää onnellisena, hetken", nunna totesi hymyillen herttaisella hymyllänsä ja lähti pitkä helma laahaten maata.

Olin iloinen pitkästä aikaa. Elämäni alkoi pikku hiljaa helpottua tai ainakin enintään parin vuoden päästä olisi helpompaa! Wendy olisi jo ainakin kaksivuotias ja menisi hoitoon, ja minä pääsisin taas töihin ja ihan varmasti Risto olisi minua auttamassa. Päätinkin heti soittaa Ristolle! Hänen olisi nyt pakko vastata, sillä hänen tyttärensä sai jo nimenkin!

Risto ei kuitenkaan vastannut. Vastaaja toisti vain ne samat tyhjät sanat, jotka olin kuullut jo niin monta kertaa ennenkin. Olin pettynyt, syvästi pettynyt. Oliko Risto sittenkin unohtanut minut? Lysähdin uudelle sängylleni ja katsoin pitkään ja terävästi puhelimeen, jos se sittenkin alkaisi soida. Mutta ei, puhelin pysyi mykkänä. Olin vihainen, olin vihainen itselleni, olin vihainen Ristolle, olin vihainen elämälleni. Käänsin katseeni ikkunaan. Maisema oli siltä puolen ihmeellisen tyhjä, vaikka toisella puolella oli taloja vieri vieressä. Mielenkin oli erityisen tyhjä. Pettymys ja viha olivat poissa enkä enään tiennyt mihin suuntaan elämässä loppujen lopuksi minun pitäisi lähteä.

Ovikello soi ja hätkähdin ajatuksistani, että olin lentää sängyltä. Kuka ketale minua haluaa häiritä? Käänsin katseeni ovelle ja olin pyörtyä. Nipistin itseäni käsivarteen, mutta tunsin kipua, tämä oli aivan totta! Ovella seisoi haukotteleva Risto!

Heittäydyin hänen syliinsä ja halusin unohtaa kaikki pahat ajatukset, jotka liittyivät Ristoon. Risto kavahti vähän taaksepäin, mutta vain sekunnin sadasosaksi, kun hän jo takertui minuun  rakastuneena. "Katsos tyttöä. Olet saanut uuden huoneen taloosi ja hei, sinullahan on uusi sänky! Jousitukset kunnossa?" Risto kysyi vinkaten.

"Tietysti jousitus on kunnossa!" naurahdin ja suutelin häntä pitkään, "joo, minun oli rakennettava uusi huone ja siitä puheenollen, minulla on sinulle jotain näytettävää!"

Risto tuli perässäni sanaakaan sanomatta, mutta tiesin että hänellä oli paljon kysymyksiä esitettävänä. Tärisin peloissani, kun lähestyimme koko ajan lastenhuonetta, mutta yritin pitää pokkani. Yhtäkkiä Risto oli hidastanut vauhtia huomatessaan vaaleanpunaiset seinät. Yritin saada hänet tulemaan perässäni, vaikka minua alkoi kylmää eräs asia, halusiko Risto edes meidän lastamme?

Risto jäi seisomaan kauemmas järkytyksestä, kun nostin pienen Wendyn kehdostansa. Toin hänet Riston luo ja odotti Riston sanovan jotain, mutta hän pysyi mykkänä. "Mitäs pidät meidän tyttärestämme Wendystä? Hänet kastettiin aivan hetki sitten, joten hän on kuukauden ikäinen tällä hetkellä", olin aivan onnessani, tästä päivästä alkaisi idyllinen perhe-elämä eikä minun tarvitsisi odottaa sitä paria vuotta! "Niin ajattelin, että olisimmeko voineet muuttaa yhteen? Tästä kämpästä saisi aivan mahtavan kodin tai miksen muuttaisi luoksesi Wendyn kanssa!" olin intoa täynnä.

Laskin Wendyn takaisin kehtoon. "Miten sinä kuvittelit, että muuttaisin sinun kanssasi yhteen, kun sinulla on lapsikin ja olet muutenkin köyhä ja työtön laiskimus, joka vain haaveilee jostain hemmetin taiteilijan työstä jota ei kuitenkaan saa koskaan! Sinun pitää tajuta, että elämä ei ole niin helppoa, että sormien napsautus ja saat sen mitä haluat!" Risto huusi kurkku suoralla ja silloin Memmä tuli katsomaan, mikä oli hätänä, "hemmetti sentään, sinullahan on kaiken lisäksi vielä kissa!!!"

"Mutta...", yritin sanoa jotain, mutta Risto keskeytti heti minut ja karjui takaisin: "Tämä keskustelu loppuu nyt tähän. Saat unohtaa minut iäksi, sillä en palaa! Toivottavasti elät kurjan loppu elämän!" Ja sitten hän lähti.

Jäin itkemään paikalleni, ei tämän näin pitänyt mennä! Olin jo miettinyt minkälaisen talon me voisimme yhdessä rakentaa, miten me joka aamu katsoisimme keittiönikkunasta, kun lapsemme lähtisivät onnellisina kouluun, kuinka me kuhertelisimme kylminä talviöinä sisälle takan lämmössä lastemme ollessa yökylässä. Mutta unelmani musertuivat tuhansiksi lasinsiruiksi, jotka pistelivät minua kerta kerran pahemmin.

Risto marssi ripeästi pois talosta, pois luotani ja paukautti ulko-oven kiinni, että se oli lähteä saranoiltansa. Risto ei enää palaisi, se oli selvä, mutta en tiennyt mitä sitten tekisin. Olisi vaikea elää köyhänä yksinhuoltajaäitinä koko loppu elämän, vaikka ei se ihan mahdotonta olisi.

Yritin maalata seuraavan päivänä murheet pois, tai edes nostaa sivellintä käteen, mutta ei, en pystynyt. Olin hajotettu, olin petetty, en edes luottanut itseeni. Joka päivä kuitenkin istahdin tunniksi nurmikolle aivan maalaustelineen eteen, jos minulle iskisi sitten inspiraatio. Jouduin kuitenkin aina pettymään eikä se ainakaan nostanut minua vajoamasta entistä syvemmälle koloon.

Kaksi vuotta oli kulunut synkein mielin. Mutta sinä päivänä, kun sitten Wendy täytti huimat kaksi vuotta, lämmin aurinko herätti minut. Olin onnellinen moneen vuoteen, sillä tiesin elämäni muuttuvan näinä päivinä tai näinä viikkoina. Kävin hakemassa Wendyn huoneesta ja lähdin hänen kanssaan syömään juhlapäivän kunniaksi runsaan aamiaisen.

Wendy kävi kuitenkin itsepäiseksi ja hetken kinauksen jälkeen päätin laskea hänet maahan ja Wendy lähtikin tyytyväisenä konttaamaan. Hänen musta lettinsä, jonka olin äsken tehnyt, heilui puolelta toiselle Wendy vauhdissa. Wendy oli vallan ihastuttavan näköinen mustine paksuine hiuksineen ja sinisine silmineen, että pystyi vain ihastella hänen kauneuttansa ja ihmetellä mistähän nämä geenit mahtoivat olla peräisin.

Rakastin sitä, että pystyi puhumaan Wendylle. Vaikka hän ei itse osannut puhua, se ei minua haitannut. Se riitti minulle, kun edes joku kuunteli minua. Mutta rakastin myös sitä, kun näin Wendyn onnelliset kasvot, minun lukiessa hänelle satua. Tunsin silloin minun olevan hyvä äiti ja se lämmitti mieltäni.

Mutta oli eräs, joka ei lämmennyt sille, että välitin Wendystä kovasti ja vietin paljon aikaa hänen kanssaan. Se eräs oli Memmä. Memmä oli erittäin vihainen ja mustasukkainen Wendyn erityisestä huomiosta, sen jäädessä vähemmälle huomiolle. Sen kilteistä silmistä huomasi, että Memmä juoni jotain, mitä se ei uskoisi itsekkään tekevänsä.

Ja niin kävi. Heti pimeyden laskiessa Belladonna poukamaan ja minun ja Wendyn nukahdettua, Memmä nousi hitaasti ja hiljaa pedistään ylös kostonhimoisen ilmeen kanssa. Kohteena olivat lattialla olleet pehmolelut, joista oli aamulla jäljellä vain pieni pala pumpulia.

Pian Wendyn täytettyä kaksi vuotta päätin palata töihin ja soittaa lastenhoitajan hoitamaan Wendyä. Olin ensin kylläkin suunnitellut laittavani hänet tarhaan, mutta päätin tehdä sen vasta, kun Wendy vielä vähän kasvaisi.

 

Kun sitten tulin kotiin monen tunnin pilapiirrosten tekemisen, olin häkeltyä miten puhdas taloni oli pihalta. Hipsin hiljaa sisälle, mutta jouduin pysähtymään jo ovella, kun näin lastenhoitajan nostavan iloisen Wendyn ylös lattialta ja menevän lukemaan hänelle satua. Näköjään hoitaja oli hoitanut hommansa hyvin, vaikka pahaa pelkäsin alussa.

Sitten eräänä yönä heräsin painajaiseen ja jäin sängylle makaamaan, kuulin viereisestä huoneesta sähinää. Nousin äkkiä ylös sängystä katsomaan mikä oli hätänä. Yllätyin suuresti, kun näin Memmän raapivan leluja. En olisi uskonut sen tekevän koskaan niin. Yllätetty Memmä kääntyi äkisti katsomaan kuka oli ovella ja minut nähdessään se nolona ja alistuneena käpertyi pedillensä.

Seuraavana aamuna auringon herättäessä minut unesta, tiesin ratkaisun. Tiesin ratkaisun, ettei Memmän tarvitsisi olla enää yksin. Päätin adoptoida toisen kissan nyt kylläkin uroskissan ja aikuisen. Soitin löytöeläinkotiin ja hetken juttelun jälkeen virkailijan mielestä minulle sopi eräs uroskisaa. Päätin ottaa sen.

Hetken päästä poliisiauto tuli tuoden Nappia, mustaa uroskissaa. Memmä lähtikin heti tekemään tuttavuutta tähän uuteen tulokkaaseen ja pian he leikkivät jo innoissaan.

Napin hankinnan jälkeen myös Wendystä ja Memmästä tuli läheisempiä kuin ennen. Memmä antoi jopa Wendyn halata itseään, vaikka ennen se olisi vain säikähdyksissään juossut luokseni. Mutta niin ajat muuttuivat. Se oli selvää.

Kesä oli lopussa ja Wendyn kaksivuotis synttäreistä oli kulunut jo kolme kuukautta enkä tuntenut yhtään elämääni helpommaksi. Memmä oli kuitenkin pitkästä aikaa onnellinen ja se lämmitti mieltäni jonkin verran.

Syynä oli kuitenkin kaksi pientä tummaa kissanpentua, jotka olivat hetki sitten syntyneet. Memmä oli mielellään emo ja pienten kissanpentujen leikkejä oli hauska seurata.

Yleensä Wendykin halusi leikkimään ja ulkona se kolmikko sitten leikki monta tuntia, kunnes jossain vaiheessa Wendy kaappasi jommankumman pennun halaukseen ja pennut vaihtoivat säikähtäneinä paikkaa, Wendyn jäädessä surullisena paikallensa.

"Mitäs mami. Miltä tuntuu olla äiti yhdelle kissatytölle ja yhdelle kissapojalle?" lepertelin Memmää aina, kun minulla oli vain aikaa. Se oli vielä tyytyväisempi sen jälkeen jälkikasvuunsa ja tarkaili pediltänsä vielä tarkemmin oliko pennuilla kaikki kunnossa.

Vaikka mitään suurta muutosta elämässäni ei ollut tullut, olihan minulla paljon helpompaa ja rahaakin alkoi kertyä pikku hiljaa. Olin alkanut opettaa myös ahkerasti Wendyä puhumaan, kun aikaisemmin minulla ei siihen aikaa ollut. Pian opetus tuotti myös tuloksia. Elokuun puolessa välissä Wendy sanoi ensimmäisen sanan ja pian sen jälkeen lyhyitä ja helppoja lauseita.

Vapaa-ajastani vietin myös paljon aikaa kissojeni kanssa. Aamulla ja töiden jälkeen putsasin kissojen tavarat ja laitoin ruokaa. Ennen nukkumaan mennessä leikin ja hellin vielä kissoja. Pentujen, Monan ja Nicon, synnyttyä aikaa uhraantui entistä enemmän kissojen kanssa, mutta en valittanut.

Joskus kun minulla ei ollut töitä tai minua laiskotti muuten vain, laitoin pitkäkseni sängylle ja mietin elämääni. Eniten ajattelin elämäni onnellisia hetkiä, mitkä olisivat seuraavat suunnitelmani ja tulevaisuuttani, mutta välillä mietin myös menneisyyttäni; miten ihmeessä minulle kävi niin? Ne hetket jotka vietin hiljaisuudessa ja elämääni miettien olivat harvinaisia hetkiä. Yleensä olin koko ajan tekemässä jotain ja tuollainen rentoutumishetki oli minulle aivan luksusta!

Istuin eräänä päivänä sängyllä katsellen syksyn värjäämien lehtien tippumista. Olen aina rakastanut syksyisiä lehtiä, mutta tänään ne näyttivät erityisen kauniilta. Rauhani kuitenkin rikkoutui, kun Wendy tuli sängyn viereen itkemään, jolloin jouduin nostamaan hänet ylös sänkyyn. Silloin tuli taas rauha ja sain vaipua taas katselemaan pienten lehtien tipahtelua puista.

 

Hetken päästä minua taas häirittiin. Käänsin katseeni ovea kohti, jonka takana seisoi mies ovikelloa soittaen. Mies näytti erityisen tutulta ruskeine hiuksineen, mutta en saanut päähäni, mistä hänet tunsin.

Nostin Wendyn syliin ja laskin hänet lattialle. Hän oli tietysti ihmeissään, miksi sängystä piti nousta , mutta en ehtinyt rauhoittelemaan tytärtäni, kun minun oli jo riennettävä ovelle.

Avasin oven ja sitten tajusin, kuka tämä mies oli! Hän oli käynyt samaa ala-astetta, kuin minä mutta muuttanut sen jälkeen vanhempiensa kanssa isoon kaupunkiin. Mutta nyt hän seisoi tässä ilmi elävänä nenäni edessä! Yhtäkkiä halasimme pitkään, näköjään hänkin tunnisti minut.

”Hei Zac!” huudahdin iloisena.

”En ollut tunnistaa sinua, Eley!” Zac, oikealta nimeltään Zachary tokaisi.

”Vuodet ovat muuttaneet minua”, totesin huokaisten.

”Mitä on sitten tapahtunut? Kalvaako mieltäsi edelleen parhaan ystäväsi kuolema?” Zac kysyi.

”Ei ei, ei mitään sellaista!” huiskautin ilmaa ja naurahdin jäykästi.

”Mutta miten sinä tänne eksyit, minun kodilleni?” vaihdoin puheenaihetta.

”Minä olen asunut täällä monen monta vuotta!” Zac tokaisi hymyillen. Kuinka hän olikaan niin suloinen näky.

”No mistä sinä sitten tiesit, että asuisin täällä?” ihmettelin.

”En minä edes tiennyt! Minun postilaatikkooni tuli postia, joka ei kuulunut minulle ja osoitteesta osasin tulla oikeaan taloon”, Zac kertoi.

”Minnes sinä sitten sen postin laitoit?” kysyin ihmetellen.

”Postilaatikkoon tietysti!” Zac tokaisi.

”Mikset sinä sitä tuonut sitä minulle suoraan, kun tulit silti ovelleni?” nauroin.

”Tuota, en minä tiedä. Haenko sen sinulle?” Zac kysyi nolona. Ja vielä kohtelias mies!

”Ei, ei tarvitse”, hymyilin ja lopetin nauramisen.

”Hei, onko sinulla lapsi?” Zac kysyi yllättäen.

”Miten niin?” tivasin.

”Mietin vain. Vai kenen sitten nostit sängyltä?” Zac ihmetteli.

”On minulla tytär ja sinä olet aika tarkkasilmäinen”, totesin huokaisten.

”Etkö sitten haluaisi lasta?” Zac tokaisi säikähtäen. Hän ehkä pelkäsi, heittäisinkö lapseni pois.

”Kyllä haluaisin, mutta haluaisin myös miehen ja rahaa”, huokaisin uudelleen.

”Jassoo, näinkö pahoin asiat ovat menneet... Minkä niminen tyttäresi on?” Zac hymyili.

”Oletko tosissasi?” kysyin ihmeissäni.

”Miten niin tosissani? Nyt en tajua”, Zac totesi.

”Sitä minä vain, että kukaan ei ole ennemmin kysynyt tyttärestäni mitään”, selitin.

”Miksei?!” Zac huudahti ihmeissään.

”En minä vain tajua. Tuntuu, että kaikki kaartaisivat pikkuistani. Aivan kuin siinä olisi jotain pahaa voimaa”, totesin ihmetellen ja nojasin oven karmiin.

”Ehkä he ovat vain kateellisia?” Zac mietti.

”Ehkä”, totesin hiljaa.

”Mutta en tajua, kuinka kukaan voi olla kaksi vuotiaalle Wendylle kateellinen...”

______________

Huh tässä oli sitten tämä osa! (: Kaipaisin paaaljon kommenttia! Oliko parempi juttu, että tekstiä oli vähemmän? Tell me! Kertokaa myös arvauksia, mitä ensi osassa tapahtuu, miten Zacin ja Eleyn käy ja miksi Wendyä kaarretaan?

~Jenttu